Syksyisessä säässä
kauniissa väreissä
Ilma lämpöä täynnä
Kauniit maisemat
pellot kultaisina hehkuvat.
Linnavuoret kutsuvat
Kaunista, niin lämmintä syksyn ajankohtaan nähden. Olisi ollut rantakeli, eikä kiipeilykeli, mutta minkäs luonnolleen mahtaa. Kallioille oli nyt päästävä maksoi, mitä maksoi. Eväät matkaan ja paljon juotavaa. Kohti läntistä Suomea.
Salosta poikkesimme vanhalle Turun tielle. Vaude, mitä maisemia. Pellot keltaisenaan, osa jo puitu, osa viljasta vielä pystyssä. Keltaiset puut reunustivat metsän reunaa auringon hehkuessa yli kahtakymmentä astetta. Olimme matkalla Piikkiöön.
Muistelimme, että tällä tieosuudella on kirkko, joka aikoinaan yllätti meidät ollessaan vähän ei missään tien varrella. Välillä epäilimme, joka kirkon siirtyneen pois paikoiltaan, mutta Hevonpäästä se löytyi Pyhän Jaakobin kirkko tien ja pellon välissä. Sielläkin syksyn värit saivat kirkolle upean ulkokuoren loistollaan.
Matkamme jatkui ja osoitteena meillä oli Linnavuoren parkkipaikka. Tieltä 110 nti Navi ohjeisti meidät kääntymään Kuurnapäätielle, tie vaihtui sitten Heernummentieksi. Välillä mietityttää nämä neitokaisen ohjeistukset, kun käännyimme kapealle hiekkatielle. Sitä vaan jatkettiin ja taas saimme ihastella kauniita maalaismaisemia. Eteemme tuli Linnavuoren P-paikka, joka ei ollut suuren suuri, mutta saimme automme mahtumaan muutaman muun retkeilijän auton viereen.
 |
| Näkymää Kuurnapäätieltä. |
Infotaulua tutkittuamme suuntasimme kohti metsää. Polku oli leveä ja hyvin käveltävissä. Ainoa, mikä meitä häiritsi, että puihin oli hyvin merkitty kulkureitti kolmella värillä, mutta ei kerrottu mikä väri mihinkin ohjaa.
Opasteviitta oli Heernummen kalliolle, sinne käännyimme, kunnes näimme opasteen ja siinä oli ensimmäinen hautaröykkiö.
Tämä röykkiö eroaa muista, koska se sijaitsi matalalla kallion juurella. Yleensä näkemämme muinaishaudat ovat sijainneet korkeilla kallioilla. Tämän röykkiön on todettu olevan esiroomalaiselta ajalta (500-0 eKr), kun yleisesti hautaröykkiöt ovat pronssikautiselta ajalta.
Hautaröykkiö, josta ei paljon selvää saanut maatumisen ja sammaleen peittämän maton alta, joten jatkoimme matkaa. Emme kuitenkaan jatkaneet matkaamme Heernummen kalliolle, kun mehän olimme linnavuoren metsästäjiä. Palasimme polulle ja huuli pyöreänä katselimme taas niitä puissa olevia opastevärejä, mihin sitten menisimme. Ylös kalliolle näytti menevän yhdet värit ja toiset eteenpäin.
Valitsimme kallion, nousu oli jyrkkä, mutta sitähän olimme juuri halunneet. (Hyvää treeniä). Ähisten ja puhisten pääsimme ylös ja onnellisina luulimme olevamme Pohtiovuorella. Emmepäs olleetkaan, vaan täällä oli iso muinaishauta. Siellä oli opastekartta ja taas olimme ihan pihalla, että entäs sitten.
Piikkiössä on 17 erikokoista hiidenkiuasta eli hautaröykkiötä. Yleensä ne ovat olleet talon/suvun päämiesten hautoja. Vakka-Suomessa puhutaan vareista ja Salon seudulla kruunuista. Oletetaan, että ensimmäiset röykkiöiden rakentajat ovat olleet Skandinaviasta tulleita siirtolaisia. He toivat mukanaan röykkiöhautauksen, pronssisia aseita ja työkaluja. Vähitellen he sulautuivat alkuperäiseen väestöön. Meren pinta oli näiden röykkiön aikaan noin 20 m korkeammalla.
Keskellä on näkyvissä kuopan näköistä, jonka epäillään tulleen sisällä olleen hautarakennelman pettäessä.
Lähdimme merkittyä reittiä vastakkaiseen suuntaan mistä olimme tulleet, (yhtään ei houkuttanut laskeutuminen sitä kautta). Polku oli käyttökelpoinen eikä niin jyrkkä. Kuulimme ihmisääniä ja saavuimme isolle polulle. Samalla näimme kyltin viittaavaan sinne, mistä olimme tulleet. Iso-Katari. Ja toiseen suuntaan Pohtionvuori. Suuntamme oli tällä kertaa oikea.
Pohtionvuorelle oli myös nousua, oli kiviä ja puiden juuria. Ja helteisellä säällä ei pahemmin tuulen vire käynyt. Meillä oli mukana vain pieni juomapullo, joka nopeasti tyhjeni kahden hengen voimin ja siitäkin puolet meni maahan korkkia aukaistessa, kun kivennäisveden paine pullautti nestettä ulos.
Pohtiovuori on Piikkiön, Kaarinan, korkein kohta, joka kohoaa 79 m korkeuteen. Laella sijaitsee Piikkiön suurin hautaröykkiö. Pohtionvuorelle päästyämme siellä oli porukkaa, jotkut nauttivat eväitä, toiset nauttivat auringosta. Vuoren harjalla oli myös yksi hautaröykkiö. Komeat näköalat ja vielä komeammat, kun joku katkaisisi puiden latvoja matalammalle.
Lähdimme takaisin ja lopulta olikin aivan lyhyt matka autolle ja vilvoittavien juomien, nautittavien kahvien ja eväiden pariin. Pimpula, se linnavuori jäi näkemättä, mahassa painoi eväät ja juomattomuus vei voimia. Emme siis kehdanneet enää nousta sinne linnavuorelle mikä oli pääkohteemme.
Kiersimme Piikkiön kautta, jonne oli lyhyt matka linnavuorelta ja piipahdimme kirkolla. Aikaa oli, kun olimme viimeeksi käyneet siellä, joten vähän piti miettiä millainen se on. Tutulta näytti, kun kiersimme kirkon taakse.
Lämmin sää sai jäätelöhammasta pakottamaan, joten päätimme pysähtyä Salon Prismasta sitä ostamaan, samoiten ostimme lisää juotavaa. Lämmin ilma oli yllättänyt meidät ja vesihuolto ei täysin pelannut.
Salosta ajelimme vanhaa Perttelin tietä. Piipahdus vanhalla kirkon paikalla Uskelassa ja ajelimme läpi henkeäsalpaavien kauniiden peltomaisemien Perttelin kirkolle. Ja juttu jatkuu seuraavassa osassa:
Uskelanjokilaakso sekä Perttelin kirkko, Salo 17.9.2020
Pyhän Jaakobin kirkko
Jaakobintie
21510 Hevonpää
Pohtiovuori
Heernummentie 132
21500 Kaarina
P-paikka on tuossa osoitteessa
Voi olla haastavaa huonokuntoiselle kiipeämiset
Kuvat@2020. Reppu ja Reiskat. Kaikki oikeudet pidätetään.
Reiskat ja Reppu 
Päivitysilmoitus: Uskelanjokilaakso sekä Perttelin kirkko, Salo 17.9.2020 – Reiskat ja Reppu